Avainsanaan ‘valokuvaus’ liitetyt artikkelit

Lauantai-iltapäivänä istuin Harvardin kampuksella: paljaat jalat mukavasti puistotuolille nostettuina, jääkahvi yhdessä kädessä, kirja toisessa.

Aukion poikki kulki fukseja perheineen.  Ylpeyttä puhkuvat vanhemmat ottivat kuvia lapsistaan, arvovaltaisuutta huokuvista rakennuksista ja harvardilaisista. Hyvin todennäköisesti (ja yhtä aiheettomasti) minäkin olen pian kuva tuntemattomien ihmisten perhealbumissa. Mieleen juolahti Erlend Loen Supernaiivissa esitetty ajatus koiranomistajuudesta:

Muut ihmiset varmaan kuvittelevat, että minä olen newyorkilainen koiranomistaja. Että minä asun täällä ja että minulla on asunto ja koira. — Se, etten minä ole newyorkilainen koiranomistaja tarkoittaa sitä, että kaikki muutkin ihmiset voivat olla jotain aivan muuta kuin miltä he näyttävät. Mikä taas tarkoittaa, ettei voi olla varma yhtään mistään.

Syksyn merkit ovat kuitenkin varmoja: Kalenteri ei enää sano elokuu. Kaupungin liikenne on muuttoautoista sekaisin. Olen hankkinut punaisen syyshuivin ja tehnyt päätöksiä CHI-deadlinen suhteen.

Mainokset

Kolme kuukautta sitten Helsingin kesässä keskusteltiin siitä, miten jotkut perheet ovat itkijäperheitä ja toiset eivät.

Tänään tämä itkijäperheen tytär istui pisara silmäkulmassa David Brower Centerissä taiteilijatapaamisessa, kun Chris Jordan kertoi Midway-saaren linnuista. Pitkään saaren ympärillä meren pinnalla kellui vain levää ja muuta syötäväksi kelpaavaa. Nyt monet linnuista kuolevat syötyään muovia. Lakimiehen uralta valokuvaajaksi loikannut taiteilija kertoi albatrossipoikasten ensimmäisiä lentoyrityksiä katsellessa syntyneestä oivalluksesta, että pelkoa, suuttumusta ja suruakin syvempi tunne on ihmettelevä ihailu, jota paremman sanan puuttuessa voidaan kutsua vaikka rakkaudeksi. Jotkut sentään jäävät henkiin ja nousevat siivilleen.

Tapaamisessa puhuttiin myös parhaillaan Berkeleyssä esillä olevasta Running the Numbers -näyttelystä, joka koostuu amerikkalaista kulutusta visualisoivista valokuvateoksista. Maailmantilaa kuvaavat luvut ovat usein niin suuria, ettei ihmismieli saa niistä otetta. Yksityiskohtien ja kokonaisuuden yhteys jää helposti hämäräksi.

Lähdin tapahtumasta entistä vakuuttuneempana siitä, että maailman ongelmien ratkaisemiseksi taide, tiede ja aktivismi on yhdistettävä toisiinsa. Siksi ei ole yhdentekevää, miten kulttuuritoimintaa rahoitetaan ja kuinka vakaasti taideopetus on koulujen opinto-ohjelmissa. Siksi on tärkeää, että akatemiassa pohditaan työn merkitystä ja tapoja viestiä tutkimustuloksia sisäpiiriä laajemmalle.

Jos tieto ja tunne eivät kohtaa, on vaikea tarttua toimeen tuloksellisesti.