Avainsanaan ‘viisumi’ liitetyt artikkelit

Berkeleyn visuaaliseen ilmeeseen kuuluvat erottamattomasti jugend-sävytteiset mainosjulisteet. Niitä on lähiruokabuumin avanneessa Chez Panissessa. Niitä on kirjastossa. Niitä on ystävien kodeissa. Ne ovat kauniita, enkä ollut tullut ajatelleeksi niitä sen tarkemmin ennen tätä päivää.

Sattumien ja valintojen summana päädyin Moen kirjakauppaan kuuntelemaan, kun julisteet tehnyt David Lance Goines kertoi elämästään, töistään ja siitä, mitä tämä pieni kaupunki on hänelle merkinnyt. Taitelija, joka ei pidä itseään taiteilijana 40 vuoden urankaan jälkeen, kertoi, ettei hän olisi hän ilman Berkeleyä ja sen ihmisten tarjoamaa intensiivistä ja innokasta tukea.

Yleisö nyökytteli ymmärtävästi puheen edetessä siihen, että täällä voi olla ja tehdä mitä vain luottaen siihen, että saa osakseen vain vähän paheksuntaa ja aina paljon kannustusta. Luulen tässä kaupungissa olevan paljon ihmisiä, joiden tunnerepertuaariin ei lainkaan kuulu perisuomalainen, viimeistään euroviisukaudella pintaan puskeva häpeänpelko – tai sitten täällä on paljon ihmisiä, jotka työstävät tunteitaan harvinaisen kypsästi. Niin tai näin, arvelen häpeänpelottomuuden olevan suuri syy sille, että täällä tapahtuu niin paljon järjettömän huikeita juttuja.

Kaikkein osuvin oli kuitenkin Goinesin toteamus, että Berkeleyyn muutettuaan hän tajusi haluavansa olla juuri täällä ja sen jälkeen vain jotenkin jätti lähtemättä. Goines muutti Berkeleyyn naapurikaupunki Oaklandista, minä aika paljon kauempaa. En silti yhtään ihmettele, että tänne päästyään jotkut vain jäävät – niin saattaisi käydä minullekin, elleivät umpeutuva viisumi ja merkittäville tahoille tehdyt lupaukset ajaisi kotiin ennen ensi talven routaa.

Mainokset

Lukukausi alkoi eilen sellaisen kurssin avausluennolla, jolla tietokoneiden käyttö on kielletty opetuksen aikana.

Sääntö on pieni järkytys mutta ennen muuta iloinen yllätys: läppäri on usein kuin proverbiaalinen karkkikulho, josta on vaikea pitää kätensä erossa, vaikka kuinka tietäisi, että ilman olisi parempi. Niin paljon hyviä ja innostavia asioita kuin internet mahdollistaakin, erityisen paljon hyvää ja innostavaa jää kokematta, jos ei keskity olemaan läsnä siellä missä on.

Keskustelu internetin kyseenalaisistakin vaikutuksista meihin ja suhteisiimme on viime aikoina voimistunut hiljaisista signaaleista julkiseksi hälyksi. Olen lukenut Turklea ja Lanieria. Suosittelen. Ne ovat tarjoilleet ajatusruokaa vireillä olevia kirjoitusprojekteja varten, mutta puskeneet pohtimaan laajemminkin, mitä ihmiskunta oikein on informaatioteknologian kanssa itselleen tekemässä.

Itse aion tänä vuonna yrittää käyttää internetiä ja tietokonetta ylipäänsä harkitummin ja laadukkaammin. Olen statuspäivitystauolla, harjoittelen lukemaan sähköpostia keskitetymmin ja pitämään tietokonetta kiinni silloin, kun sen käyttämiselle ei ole parempaa syytä kuin pohjattoman rauhaton uteliaisuus. Kokeiluja ajaa mielenkiinto nähdä millaista arki voisi olla, jos keskittyisi keskittymään paremmin myös joogatuntien ulkopuolella.

Verkkoviuhdonnan vaimentamistakin huojentavampaa on tänään ollut se, että sain passini takaisin – varustettuna viisumilla sinne, missä joukkoliikenteen kehityshankkeiden toteutusaikoja lasketaan vuosikymmenten sijaan kuukausissa.

Kahdeksan vuotta sitten siskoni viisumoitu passi saapui kuin saapuikin, viime tipassa. Vietettiin passijuhlia ja juhannusta.

Kuusi vuotta sitten muutin pois ensimmäisestä omasta kodistani. Oven sulkeminen oli haikeaa, sillä se markkeerasi yhden aikakauden loppua. Meneillään oleva muutto tuntuu jotenkin valtavan samalta, vaikka uusi koti ei tällä kertaa odota pihan toisella laidalla vaan kymmenen aikavyöhykkeen päässä.

Neljä vuotta sitten tyhjensin huoneeni ja pakkasin rinkkani muuttaakseni kaupunkiin, josta en jälkeenpäin ajatellen tiennyt lähtiessäni juuri mitään, jaettuun asuntoon ihmisten kanssa, joista tiesin ennakolta vain lukumäärän. Se tuntui hetkittäin hulluudelta mutta osoittautui yhdeksi parhaista ratkaisuista, joita olen elämässäni tehnyt.

Tällä viikolla olen ajatellut kunderalaisia ajatuksia keveydestä ja ikuisesta toistosta. Niiden keskeltä oli parasta matkata luotettujen entisten naapureitten kanssa lehmusten kaupungin yöttömiin öihin.

Maailma on aidosti ihmeellinen.

Todistusaineistona toimii lauantaina vietetty, vallankumouksellisen innostava kesäpäiväleiri. On oltava kiitollinen siitä, että saa elää näin huikeiden ihmisten ympäröimänä. Alumnikollega osui ytimeen kuvaillessaan tapahtumaa sellaiseksi askeleeksi oikeaan suuntaan, joka johtaa vielä johonkin jännittävään ja hyvään. Juuri niin minäkin tahdon uskoa.

Tänä aamuna jonotin viisumihaastatteluun liki kaksi tuntia. Itse haastattelu oli ohi alle minuutissa. Haastattelija tahtoi tietää kolme asiaa: miten menee, miksi haluan mennä sinne minne olen menossa ja kuka unelmien toteuttamisen rahoittaa. Vastattuani hän totesi minun olevan all set.

Niinkuin kai olenkin, vaikka tekisikin mieli ehtiä puoli maailmaa vielä ennen lähtöä. Kaupunki on taas täynnä viimeisiä kertoja. Niiden täyttämät viikot ovat elämän intensiivisimpiä aikoja.