Avainsanaan ‘Yhdysvallat’ liitetyt artikkelit

PISA-tuloskohua seuratessa tuli mieleen Berkeleyssä äskettäin suuren suosion saavuttanut blogikirjoitus.

Sen sisältönä on sähköpostiviesti, jonka täkäläinen matematiikan luennoitsija lähetti peruskurssilaisilleen. Hän ilmoittaa siinä tulevansa itse pitämään pienryhmälaskuharjoitukset assareiden ollessa lakossa. Ei poliittisena tekona, vaan siksi, että laskareiden peruminen tässä välissä olisi liian vahingollista.

Viestissä selitetään, miksi näin on, päätyen lopulta isojen kysymysten äärelle:

”I can’t tell you what your particular role should be in the new realities of the 21st century. It’s up to you to decide if you want to make the focus of your life technological, focused on new innovations to drive society forward, or essentially human, focused on the age-old struggles of trying to get along, work together, and find happiness, or some combination of the two. 

However I can tell you this:

Whatever you decide to do with your life, it’s going to be really, really complicated. 

Science and technology is complicated. History and politics is complicated. People are complicated. Figuring out how to be happy, and do simple things like take care of our kids and maintain friendships and relationships, is complicated.

In order for you to navigate the increasing complexity of the 21st century you need a world-class education, and thankfully you have an opportunity to get one. I don’t just mean the education you get in class, but I mean the education you get in everything you do, every book you read, every conversation you have, every thought you think. 

You need to optimize your life for learning. 

You need to live and breath your education.”

Tällainen puhetapa on kliseitä ja retoriikkaa, kyllä vain. Niissä amerikkalaiset ovat taitavia ja kainostelemattomia.

Aina välillä mietityttää, mitä kaikkea suomalaisissa kouluissa ja yliopistoissa tapahtuisi, jos sielläkin puhuttaisiin opiskelijoille tässä rekisterissä. Sanottaisiin, että teillä on laajempaa merkitystä ja selitettäisiin, miten tavallisen kurssin tavalliset laskarit siihen liittyvät. Kirjoitettaisiin auki, miksi mahdollisuus maailmanluokan koulutukseen on liian arvokas haaskattavaksi.

Ehkä sitten kiinnostaisi, jos sekä opettajat että opiskelijat ottaisivat oman tekemisensä vakavasti, ajatellen, että sillä mitä tehdään ja jätetään tekemättä on jotain väliä.

On 4th of July, ja olen taas Yhdysvalloissa. Kolmas kerta toden sanoo, sillä vasta tänä vuonna vietin itsenäisyyspäivää täysamerikkalaisin menoin, firman juhlissa.

Fêtes de Genèven pyromelodisen spektaakkelin jälkeen olen elänyt siinä uskossa, ettei minuun enää voi tehdä vaikutusta massiivisella ilotulituksella. Mutta niin vain kävi, että amerikkalaiset onnistuivat sittenkin.

Juhlien jälkeen toimistorakennuksen ilmastoidusta viileydestä kadulle jalkautuessa vastassa oli shanghaimaisen tahmea kuumuus ja riemullisen kaoottiset kadut, joilla jalankulkijat olivat kerrankin vallassa.

Parasta tässä päivässä on silti iltapäivällä saapunut tekstiviestitiedote, jonka myötä hyppään perjantaina bussiin, suuntana New York, New York.

Tunsin eilen saavani erityiskohtelua, kun rajatarkastusvirkailija katsoi silmiin, hymyili ja sanoi toivovansa, että tulen viihtymään. Olen ollut poissa Yhdysvalloista tarpeeksi kauan unohtaakseni, että on maan tapa katsoa silmiin ja hymyillä. Erityisesti asiakaspalvelutilanteissa.

Uuden kodin kynnyksellä purskahdin nauramaan: täällä on kaksi televisiota, kylpyamme, sohva, liian monta komeroa ja pompöösi kaasuhella. Matkalaukun pohjalta löytyneen instant-Elovenan syöminen tuntui pienanarkismilta.

Tänään pilvenhattaroita katsellessani huomasin, että niiden viereen kirjoitettiin juuri kannustusta paikalliselle baseball-joukkueelle:

Puistosta löytyi ilmainen sinfoniaorkesterin konsertti. Se alkoi kansallishymnillä ja jatkui Broadway-klassikoilla ja Brahmsilla.

Huomenna on uuden arjen ensimmäinen päivä. Siihen liittyy sellaista kihelmöivää jännitystä, jota saa kokea aivan liian harvoin.

Tämä on sellainen viikko, jona olisi helppo sortua tarkastelemaan elämää Suomen ja Yhdysvaltojen välisenä maaotteluna. Ei pitäisi. Kahtiajako ei kannata.

Paluufiiliksistä kysyville vastaan, että on melkein pelottavaa, miten helposti Kalifornian arkeen voi luiskahtaa: kampus vilisee tuttuja kasvoja, jooga- ja tanssituntien rutiinit ovat tutut, kadut siellä missä kuuluukin, ja neljän kuukauden jälkeen ravintolatkin voittopuolisesti vanhoilla paikoillaan.

Täällä on tämä todellisuus, ja tuntuu melkein kuin en olisi poissa ollutkaan. Ihmeellistä on, ettei se tarkoita, etteikö Helsingin-elämä silti olisi totta sekin.

Ostin eilen Yhdysvaltain kartan käsittääkseni paremmin, mikä kaikki voisi olla mahdollista.

Kartta ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että tien päälle päästäkseen on lähdettävä nykyisiltä kotikulmilta. Ja se lähtö ei tule olemaan ihan helppo. Samalla olen elämänmuutosflunssaa pois nukkuessani ajatellut varovaisesti syyskuutakin. Ruskaretki Lappiin on täydellinen syy olla innoissaan Suomen syksystä.

Onnekseni päädyin lukemaan kirjan, jossa keski-ikäinen kirjoittaja kertoi elämänsä muuttuneen paljon helpommaksi luovuttuaan siitä nuorempana vaalimastaan kuvitelmasta, että hänellä olisi oikeus -tai edes mahdollisuus- ristiriidattomiin tunteisiin omaa elämäänsä koskien.

Vaikka keski-ikään on vielä aikaa, voisi olla hyvä ajatus hyväksyä jo nyt se, että useimpina tärkeinä hetkinä tuntuu yhtä aikaa kaikenlaiselta.

Olen tavannut tällä viikolla kirjavamman joukon amerikkalaisia kuin puolessa vuodessa yhteensä. Kun yhteenvetoon lisätään aussit ja kiwit, aksenttien paljous on karkkia kielikorvalle.

Kymmenessä minuutissa matkalla huipulle ehtii keskustella yllättävän paljon. Karrikoiden Breckenridgen hisseissä puhutaan matkoista ja unelmista, Vailissa urasta, kiinteistöistä ja rahasta. Intohimon ja kunnianhimon välisen rajan ei pidä antaa hämätä – kaikki nämä rakastavat lunta, aurinkoa ja elämää.

Yläasemalla toivotetaan nautinnollista päivää ja onnellista tulevaisuutta.

Yleisen tiedon mukaan amerikkalaiset ovat small talkin mestareita. Saman lähteen mukaan suomalaiset eivät ole.

Vanha kansa kertoo lisäksi, että seura tekee kaltaisekseen. Niinpä Yhdysvaltoihin muuttaessani elättelin toiveita siitä, että opin täällä sujuvammaksi sosiaalisten erikoistilanteiden, kuten cocktail-tilaisuuksien ja yleisökeskustelujen, kävijäksi. Toivon yhä, että niin vielä kävisikin, mutta jo aiemmin orastaneen oivalluksen kiteytyminen saattaa osoittautua merkittävämmäksi käänteeksi.

Kuten joogaoppi kuuluu, epämukavuus ja tuska eivät ole sama asia. Epämukavuutta ei pidä säikähtää eikä välttää. Se on ihan okei – kaikki, mikä tekee hyvää, ei tunnu koko ajan mukavalta. Ja, kuten syvässä venytyksessä, epämukavuus muuttuu usein palkitsevaksi rentoudeksi, jos vain malttaa hengittää rauhassa riittävän kauan. On hyvä harjoittaa pokkaa pitää tuolistaan kiinni, kun seminaarihuone täyttyy ääriään myöten ihmisistä, jotka haluavat kuulla mitä amerikkalaiset sosiologit eivät tiedä Amerikan historiasta.

Tavoitteeni on nyt epämukavuuden sietokyvyn kasvattaminen. Se tulee tarpeeseen, sillä mukavuusalueella pysytellessä jäisi paitsi liian paljosta kivasta.