Avainsanaan ‘yliopisto’ liitetyt artikkelit

Lauantai-illan viihteestä vastasi eilen nelituntinen dokumenttielokuva At Berkeley. Tätä Wiseman kuvasi syksyllä 2010, kun tapasimme hänet sattumalta lounaskahvilassa.

Elokuvassa kiteytyy hyvin se, mikä Berkeleyssä on parasta ja pahinta. Neljässä tunnissa ehditään pitkälle ja syvälle, mutta pelkästä trailerista saa jo hyvää tuntumaa.

Yksi elokuvan olennaisimpia ajatuksia on, että Amerikassa on jo mahtavia yksityisiä yliopistoja. Rahoituskriisin keskelläkään niitä ei tarvita lisää. Tarvitaan erinomaisia julkisia instituutioita. Sellainen Berkeley on aina ollut, ja sellainen sen soisi olevan jatkossakin. Liittovaltion rahoituksen surkastuessa vuosi vuodelta ei kuitenkaan hyvältä näytä.

Toivon tämän elokuvan päätyvän suomalaisten koulutuspoliitikkojen katseltavaksi. Julkista, maksutonta koulutusta kannattaa vaalia. Ja sen säilymisestä pitäisi nyt huolehtia kuin tiikeriemo, vaikka kuinka haluttaisi apinoida huippuyliopistoja ja päästä mukaan ranking-listojen kärkikahinoihin.

Kamaan, Berkeleyssäkin ymmärretään, että Harvard, Stanford ja kumppanit hoitavat kyllä oman tonttinsa. Meidän hommamme on tarjota niille julkisia vaihtoehtoja.

50 vuotta sitten Martin Luther King Jr. piti puheen unelmasta. Siitä puheesta puhutaan edelleen.

Eilen Obama puhui samassa paikassa: And that’s the lesson of our past. That’s the promise of tomorrow — that in the face of impossible odds, people who love their country can change it.

Tietysti hyvissä yhteiskunnissa innostavan retoriikan rinnalla täytyy olla toimivia rakenteita. Sama pätee yliopistoihin.

Välillä huolestuttaa miten järjestelmien ja niiden vaikutuspiirissä elävien ihmisten oikein käy. Silloin on yritettävä olla kuin Desmond Tutu: I’m not optimistic, no. I’m quite different. I’m hopeful. I am a prisoner of hope.

Kuten porvoolaisen gallerian kahvihuoneen seinällä olevassa kortissa takavuosina sanottiin: Olemme kaikin tavoin ahtaalla, muttemme umpikujassa.

 

Kävin pitkästä aikaa Hakaniemenrannassa ja tapasin vastavalittuja Fulbright-stipendiaatteja. Välillä unohtuu, miten mielettömän ihmeellisiä tutkimusaloja ja tyyppejä oman tontin ulkopuolelta löytyy. Tutkimusohjelman kokoontuminen toimi vastavuoroisena muistutuksena siitä, millainen huikea porukka jakaa arkisen työmaani.

Kuuntelin kaksi tuntia entisten työkavereiden kokemuksia ja oppeja yrittäjäksi ryhtymisestä. Yksi puhui Skypen yli Kaliforniasta, todeten, että yrittäjät ja tutkijat ovat aika samanlaisia innostuneita ja päättäväisiä hulluja. Toiset näyttivät paikan päällä maailmanvalloituskarttaa. Hinku rakentaa jotain omaa kasvoi entisestään, mutta vielä vahvemmin pintaan nousi riemu siitä, että voin seurata kavereiden yrittäjyystarinoita näköalapaikalta, siellä täällä osallistuakin niihin pienillä tavoilla.

Luin loppuun kirjan, joka kertoo, mitä Harvard Business Schoolissa opetetaan. Kyllä etnografian ja liiketalouskoulutuksen avioliittokin näköjään voi toimia. Tuli vähän kaipuu info-opintojen pariin, mutta paljon enemmän onni siitä, millainen minun työelämäni on. Olkoonkin, että kotoiset yliopistot tuntuvatkin olevan suunnilleen yhtä sykkyrällä kuin maailmantalous syksyllä 2008.

 

 

 

Erätulilla kuullun linjauksen mukaisesti ruskaretken merkitys ei ole se yksi punainen varpu.

Rinkka selässä kuljetaan askel kerrallaan. Mustikan poimiminen antaa syyn pysähtyä huomaamaan ympäröivä kauneus ja rauha. Ihmetyttää, miksi päiviin tavallisesti kuuluu niin paljon muutakin, vaikka tämä olisi tarpeeksi.

Arkeen palatessa Palo Aallon työläistä hemmotellaan sinisellä taivaalla. Työpaikan aulassa keskustellaan pian starttaavan yrityksen uusimmista kuulumisista ja tekeillä olevista tutkimuspapereista. Hetken verran on helppo uskoa Steveä: Täällä on tekeillä jotain taianomaista. Tiedän epäilyksettä, että haluan olla osa sitä.

Päivän päätteeksi vaaleankeltaisessa Kruununhaassa ystävää odotellessa katselen ikkunasta sisäpihalle. Muistelen sitä valtavaa onnentunnetta, kun oivalsin samassa pihassa kahdeksan vuotta sitten tämän olevan nyt minun yliopistoni. Oma se on vieläkin, tärkeä vaikkei ainoa.

Kun kaikesta huolimatta on kamalan helppoa haluta olla Toisaalla, koitan muistaa, että olosuhteitaan voi muuttaa muutenkin kuin muuttamalla pois.

Minimikohteliaisuus on yksi kulttuurisista suosikkikäsitteistäni. Minimikohteliaisuutta on auttaa lastenvaunut ratikkaan ja pahoitella, jos vahingossa tönäisee kanssamatkustajaa. Se on sitä, että pyrkii hoitamaan vuorovaikutuksen perusasiat kunnolla ja mokatessaan pyytää anteeksi. Kykenemättömyys minimikohteliaisuuteen tuohduttaa.

Kaliforniassa minimikohteliaisuuden standardit ovat korkeat mutta ohuet. Jokaisen perusvelvollisuus vaikuttaa olevan saada muut tuntemaan itsensä tervetulleiksi ja hyväntuulisiksi. Se on mukavaa, vaikka välillä huvittaakin se, miten tervehdittäessä kyllä aina kysytään mitä kuuluu, muttei tavallisesti odoteta vastausta, ei ainakaan rehellistä ja kattavaa. Ne, jotka oikeasti haluavat tietää toisen fiiliksistä kysyvät keskustelun edetessä uudelleen.

Parhaimmillaan paikallinen vuorovaikutuksellinen minimi on yliopistolla. Lähtökohtaisesti tunnutaan olettavan, että jokaisella on kiinnostavia ajatuksia, joista kannattaa kysellä lisää innokkaassa sävellajissa. En usko, että kaikki olisivat aina kaikesta aivan niin innoissaan kuin ilmaisevat.  Fake it until you feel it on kansanviisaudesta käyvä iskulause. Kun jonkin todetaan toistuvasti olevan mahtavaa ja jännittävää, niin puhuja kuin kuulijakin alkavat epäilemättä vähitellen uskoa, että jotain mehukasta totta tosiaan on meneillään.

Velvollisuudentuntoisellakin innolla esitetyt kysymykset antavat vastaajalle mahdollisuuden herättää aito kiinnostus ja avata todellinen keskustelu. Innostuksen liioittelua voi pitää pinnallisena teeskentelynä, mutta yhtä hyvin kohteliaana ja tuloksellisena tapana. Rehellisessä tuppisuukulttuurissa yllättävien ajatusten kohtaamisia syntyy vähemmän.


Olen uudesta syksystä innoissani kuin fuksi tai se takavuosien tarinan pikkutyttö, jolla oli reppukin vielä ostamatta.

Suomalaiset yliopistot tarjoavat loistavia resursseja ja kokemukseni mukaan lähes rajoittamatonta vapautta. Se onnellinen sekamelska, jota olen elänyt viimeiset seitsemän vuotta, ei olisi ollut mahdollinen missään muualla. Minua on hyvin harvoin kielletty tekemästä mitään. Välillä on kuitenkin mukavaa, jos kaikkia taikoja ei tarvitse tehdä itse.

Geneveen mennessä en odottanut opinnoilta paljoakaan. Sain odottamattomasti oivaltaa, miten hyvää opiskelu ja ennen muuta opetus voi parhaimmillaan olla. En tiedä, olisinko koskaan ryhtynyt jatko-opiskelijaksi, ellen olisi ensin päätynyt Mathilde Bourrierin ja Karine Lempenin kaltaisten, Berkeleyssäkin opiskelleiden, naisten oppilaaksi.

Tänne tullessa tilanne oli toinen. Vaikka pidän puuterilunta, kielitaitoa ja uteliaisuutta uudelle edelleen hyvinä syinä lähteä uusiin paikkoihin, muutin maailman kääntöpuolelle myös akateemisin perustein. Tiesin olevani tulossa loistavaan yliopistoon, tekemään töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mistä tutkimuksessani on kysymys.

Geneven aikojen perusteella olen osannut kaivata sitä elävää ja intoa kipunoivaa akateemista kulttuuria, jollainen täälläkin on. Kolmea kurssiani, joista kaksi alkoi tällä viikolla, vetää kolme hienoa miestä: täkäläinen ohjaajani Coye Cheshire, sosiologian laitoksen Robb Willer ja BiDin Björn Hartmann.  Luennot ovat olleet kuin sade pitkän kuivan kauden päätteeksi.