Avainsanaan ‘yllätys’ liitetyt artikkelit

Ystävänpäivä on yksi niistä vuosittaisista hetkistä, joina suomalaisesta kulttuurista on helppo olla ylpeä.

Siitä, että vday on meille pohjoismaisen demokraattinen ystävyyden juhla, olisi monilla amerikkalaisilla paljon opittavaa. Täällä sinkut surevat ja pariskunnat riitelevät. Jos kalenteri määrää, että pitäisi olla erittäin spesiaalia, on harvoin riittävän spesiaalia. Markkinatalous kukoistaa, kun suklaata myydään lahjaksi, lohduksi ja lepyttelyksi.

Laveasti määritellyssä ystävyydessä sen sijaan on ainekset sellaiseen juhlaan, jonka ydin ei ole mielensä pahoittamisessa tai normien määräämän performanssin suorittamisessa.

Jos sattuu löytymään oikein sopiva kortti, sen voi sujauttaa yllätykseksi kaverin läppäripussiin. Mikään pakko ei kuitenkaan ole.

Itärannikolla vietetään seuraavana päivänä käyttämättömien lahjakorttien karnevaalia manikyyrin, neljän ruokalajin illallisen ja drinkin äärellä lörpöttelyn merkeissä.

Konferenssissa voi riemastua siitä, kuinka hauskaa on nähdä vuosien varrella tutuiksi tulleita kollegoita. Sosiaalisen median, sohvasurffauksen, mainemekanismien ja joukkorahoituksen ohella saattaa päätyä keskustelemaan neulomisesta, jääkiekosta ja kaloista.

Ja kun kohdalle osuu riittävän hiljainen päivä, pidetään ensin sunnuntaihengaus neljässä kaupungissa kolmella aikavyöhykkeellä, ja päivitetään sen jälkeen keittiössä kuulumiset kämppisten kesken.
Mainokset

Kalifornia on seikkailuja ja yllätyksiä.

Täällä on paras odottaa odottamatonta, kuten siskon matkoillaan ikuistamassa katutaideteoksessa neuvotaan. Koskaan ei tiedä, milloin San Franciscoon saapuu kirjakiertueelle kollega YK-ajoilta. Siitä sen sijaan voi olla melkein varma, että Iron & Wine yllättää keikallaan tavalla tai toisella.

Image

Mutta Berkeley on myös rauhaa ja rutiineja.

Arkipäivinä toimistolle voi kävellä aamuauringossa, juoda teetä ja lukea New York Timesin verkkoversion, väkertää artikkelikäsikirjoitusten parissa häiriöttä, syödä melkein aina samoissa paikoissa vaikka muitakin olisi, ja käydä kotimatkalla urheilemassa. Keskellä viikkoa on usein parasta yrittää olla se tylsä tyyppi, joka menee ajoissa nukkumaan.

Taikuus tapahtuu tavanomaisen lomassa, esimerkiksi silloin, kun lounaalta palatessa Sproul Plazalla esiintyy a cappella -ryhmä, marssiorkesteri, tai ennalta tuntematon tanssiseurue. 

Hakusanat

Posted: 04/09/2012 in Uncategorized
Avainsanat:, , ,

Eksyin tänään tutkimaan Lakritsipiippuvallankumouksen sivustostatistiikkaa. Lista hakusanoista, joilla tälle sivustolle on päädytty hymyilytti monenkirjavuudessaan (lihavoituna ajankohtaisimmat käsitteet):

lakritsipiippuvallankumous, hauskaa luovan työnonnittelut 63-vuotiaalle, Riemannin hypoteesi, se on kesä, matalalla roikkuva hedelmä, new yorkjournaaliartikkelivalmistujaispuhe, informaatioverkostojen, ”jyrkin chat”, asuntojahti, paluu arkeen runo, katukiveysten matematiikkaa, palmukuja, rainer maria rilke, kirpputorit san francisco, lakritsipiippu, aivokarkkijääjogurtti, rajaviranomainen

Arvoisa lukija, toivottavasti löysit mitä etsit. Jos päädyit tänne yllättyksenä itsellesikin, toivon, että yllätys on iloinen.

Ollaan auttamattomasti siinä vaiheessa kesää, jolloin vastoin parempaa tietoani toivon, että minua olisi kymmenen.

Työnjako voisi olla vaikka tällainen:

Yksi hoitaisi asialliset hommat kiirehtimättä, vilkuilematta kelloa ja surematta sitä, että jotain hauskaa jää aina tekemättä, jos yrittää huolehtia kaikesta siitä, mistä pitäisi.

Toisella olisi ruhtinaallisesti aikaa akateemisilla raja-alueilla seilaaviin kohtaamisiin. Koskaan ei tarvitsisi jättää menemättä kiinnostavaan seminaariin tai karata lounaspöydästä puhelinkokoukseen kesken inspiroivan keskustelun. Toinen osallistuisi kurittomiin ajatuskokeisiin ja oppisi ymmärtämään, miksi ruma matematiikka ei kestä ajan hammasta, kun taas kauniille teoreemille löytyy melkein aina, lopulta, myös käytännöllinen sovellus.

Kolmas keskittyisi lukemaan ja kirjoittamaan, rajoituksetta ja riemulla. Kolmannen ansiosta kirjahylly ei olisi täynnä kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea vuosia sitten, eikä työpöydällä pyörisi käsikirjoituksia, jotka tarvitsisivat vain vähän lisää työstöä voidaakseen lähteä maailmalle.

Neljäs kysyisi muilta miten voin olla avuksi. Joutohetkinä voisi leipoa työpaikalle kakun tai kirjoittaa kirjeitä ystäville.

Viides saisi aina sanoa kyllä illalliskutsuille, teatteriesityksille ja after work -hengauksille. Viides murehtisi muidenkin puolesta sitä, että ihan pian toimistossa ei enää ole joka aamu kaikkia niitä lämminsilmäisiä ihmisiä, joiden läsnäoloon on huomaamattaan tottunut.

Kuudes tanssisi, joogaisi ja juoksisi. Unta ja liikuntaa olisi tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Kotona olisi aina tuoreita hedelmiä ja puhtaita vaatteita. Kuudes ei olisi niin uppoutunut kaikkeen muuhun, että unohtaisi viikko toisensa jälkeen mennä kampaajalle.

Seitsemäs olisi Suomessa, kahdeksas Kaliforniassa, ja yhdeksäs valmiina matkustamaan minne ikinä tilanne vaatii.

Kymmenes ottaisi iisisti ja olisi avoin yllätyksille.

Suhteeni lentokoneisiin ei ole ennallaan. Viime kevään jälkeen illuusio matkanteon luotettavasta sujuvuudesta, jos sellainen joskus oli, on tiessään.

Ensin sain Atlantin yllä osakseni ruokamyrkytyksen. En väitä nauttineeni oppimiskokemuksesta, mutta hetkessä, jona oivalsin, että nyt on vain jotenkin selviydyttävä, oli jotain hyvin vapauttavaa. Epämukavuuteen ei kuole, eikä tyylipisteitä lasketa – ja mitä ikinä tekeekin, elämä tapahtuu joka tapauksessa.

Sitten tuhkajumi opetti olemaan luottamatta siihen, että koska vain voi siirtyä minuuttiaikataululla valtameren toiselle puolelle. Samalla sain harjoitella luottamaan siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Ohjakset eivät aina ole omissa käsissä. Siitä ei pidä lannistua, vaan keskittyä optimoimaan niitä muuttujia, joihin voi vaikuttaa.

Kaiken jälkeen en tänään erityisesti hämmästynyt kuullessani joulun jääneen jumiin ylimääräiseksi vuorokaudeksi matkalla Kaliforniaan. Tänä vuonna olisi epämuodikasta vain hypätä koneeseen ja päästä perille suunnitellusti.

Kaikki yllätykset eivät ole tervetulleita, mutta toistaiseksi yksikään ei ole kaatanut maailmaa. Jälleennäkemishalaukset ehtivät huomennakin.

Autossamme ei enää kuunnella sydänsuruisia amerikkalaisia radioasemia. Ne ovat hyvä vitsi mutta huonoa matkaseuraa.

Torstaiaamuna hankitun johdon ansiosta matkaa tahdittaa nyt ipodien kätköistä löytyvä materiaali, jonka yllätyksellinen huikeus vetää, melkein muttei aivan, vertoja ikkunoiden takana vilistäville maisemille ja taukopaikoilla tavatuille ihmisille. Mt. Bachelorilla kohtasimme suomenruotsalaisen hissimiehen. Crater Lakella vertailtiin kameroita ja kuultiin, että muidenkin on vaikea päästä yli siitä, miten uskomattoman upealta maailma voi näyttää.

Lost Creekin padolla mieleen tulivat kiinalaiset, jotka rakensivat paljon suuremman padon, vaikka tiesivät, että sen tehdäkseen heidän oli hukutettava kyliä. Satunnainen kaveri antoi meille luvan mennä kävelemään padolla, koska hänen ystävänsä on poliisi. Emme menneet, vaan jatkoimme matkaamme kohti Ashlandia, joka kuulemma on poliittiselta linjaltaan kuin pieni Berkeley.

Tunnelmaan virittäytymiseksi kuuntelimme Kisällittäret. Surut eivät synkkänä sieluja peitä.

Arki on yllätyksiä täynnä.

Tänään kotimatkan varrelle osui Farmer’s market – pienet markkinat, joilla paikalliset tuottajat myyvät kasviksia, hedelmiä ja kaikenlaista muuta, luullakseni niin reilua kuin luomuakin. Päivän erikoisohjelmana oli ilmainen persikkatasting. Maistoin noin kymmentä lajiketta. Kaikki olivat hyviä.

Täällä olisi hyvin helppo ruveta sellaiseksi tytöksi, joka fillaroi kaupungin keskustasta löytyvälle maalaistorille ostamaan kasviksensa suoraan viljelijöiltä. Ajatuksessa on tiettyä viehätystä. Toisaalta paitsion alepaan verrattuna Berkeley Bowl on jo suuri loikka kohti tänäkin kesänä useissa keskusteluissa ihannoitua kauppahalliarkea.

Sisko kysyi, alkaako arki jo tuntua arjelta. Vastasin kyllä ja ei, enkä osannut selittää sujuvasti, mitä täsmälleen tarkoitin.